Hupsista vain

Tässä ehtinyt jo jonnin aikaa vierähtämään viimeisestä lokimerkinnästäni. Kyseinen tässä jo vähän ahdistanut ja miltein jopa paine kirjoittaa jotain suurta vaikeutti ja nosti koko ajan kynnystä kirjottaa. Ni pakko se oli nyt sitten vain taas aloittaa ottamalla kursorilla kiinni virtuaalihärästä ja kirjoitettava kaikesta mitä mieleen hätäseltään tulee ei mitään suurta eikä kansin laittamisen arvoista, jotta saatas taas rima poois. 

Kesä oli ja meni ilman mitään suurempia maailman mullistuksia (ainakin mun osalta lehdistä luettuna niitä oli kyllä enemmänki ku tarpeeks ). Koko kesän olin töissä ja nautin siitä ku saa taas tehdä oman alan hommia ja tehdä itsenäisesti labrassa miltein jo rutiinin omaisesti hommia 5päivää viikossa 7.25h/päivä. Työporukka oli mitä mainioin erinäisiä ihmisiä jiden kanssa ei tylsää tullut (paitsi eehkä pari kertaa ku joku rouva iso rouva kertoi talousuudistuksista yms yms parin tunnin luennon verran. Muutenhan kesä ei juuri riemua tuonut. Koko kesän aikalailla yksikseni asustin koska Saara oli kotipuolessa töissä. Kesän to do-lista jäi vähän vähille check merkinnöille ku Gymnaestara ja ilosaari-rock jäivät käymättä mutta tuli sentään KEURUUN MARKKINOILLA taas käytyä ja markkinapubissa juomassa yks ilmaa lämpimänpi lonkero, jonka jälkeen sitten baariin muun nuorison tapaan. Loppu kesä oliki sit sentään parempaa jo tatuoitntini sain vaikka sekin näytti aluks kariutuvan pöpöihin joita ei saatu tapettua mutta sulake kuntoon ja sit kuolivat. Pari päivää tästä ni päästiin Saaran kaa lähtee pienelle lomareissulle Tallinnan kahdeksi yöksi. Siinä ehti hyvin shoppailla ja kiertää vanhaa kaupunkia {+ tietty nauttia hyvästä ruuasta, seurasta sekä aivan mahtavasti kelistä.}
Suoritimme myös totta kai suomalaisen velvollisuuden Virossa eli toimimme viinaturisteina, vaikkei kyllä kauhiast tullukkaan raijattua ei yhtään lavaa eikä mäyräkoiraa vain vähän kuohuvaa ja hyvää rommia.
Vaikka  kesä ei järin mainio ollut kuin vasta lopussa niin kyllä siihen mahtui silti myös omat vielä surullisemmatkin kohdat. Rankimpana ehdottomasti oman ukin kantaminen viimeiselle matkalle ja haudan lepoon ensimmäisenä isovanhemmistani. Tiedän olevani onnekas, että vielä on kolmekin isovanhempaani hengissä ja olen kaikkiin saanut tutustua myös hieman varttuneemmallakin iällä. Näin jälkeenpäin ajateltuna milten hävettää kuinka vähän oli tekemissä ukkini kanssa joka viimeiset nin 10vuotta vietti pyörätuolissa. Itse olin pieni kun ukki sairastui niin jotenkin silloin pelkäsin ja halusin muistaa ukin sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan ja en enään sen jälkeen osannut kunnolla lähestyä häntä kuin vasta nyt hetki ennen kuin se oli liian myöhäistä. Tiedän että sinun on parempi siellä mutta kyllä me sinua silti kaivataan. 
  
Yliopisto elämäkin lähtenyt käyntiin jo erittäinkin vauhdikkaasti rommia ja luentolehtiöitä kuluu about samaan tahtiin. Fysiikalinen kemia on syynä molempiin.